Posse tuli taloon.

Perjantai 04.12.09 kello 12:10

-Mitään ei ole viety, kala on tuotu. Näin toteaa Antti Virmavirran esittämä Posse-hahmo samannimisessä elokuvassa, joka on tästä päivästä alkaen katsottavissa Soneran verkkosivulla. www.sonera.fi/posse-elokuva/

Miten markkinoida nopean internetyhteyden etuja paremmin, kuin demoamalla sitä elokuvan keinoin? Idea Kari Hotakaisen käsikirjoittamaan ja Aleksi Salmenperän ohjaamaan lyhytelokuvaan hahmottui syyskuun puolivälissä, itse elokuva valmistui marraskuun lopussa. Muista kaupallisista tarpeista syntyneistä elokuvista poiketen Possessa ei ole lainkaan tuotesijoittelua eikä siinä edes viitata Soneran laitteisiin tai palveluihin.

Posse-elokuva on osa Sonera Laajakaistan Viihdy kotona -kampanjaa, joka alkoi jo marraskuun alussa. Juuri faceliftattua Sonera laitekauppaa mainostettiin monimediakampanjalla, jota tähdittämään valittiin spiikkerinä tunnettu Pasi Ruohonen. Vaikka Pasilla on sivurooli Posse-elokuvassa, hän käytti sosiaalista mediaa hyväkseen. Pasilla on oma YouTube-kanava, facebook-ryhmä ja blogi.

Itse elokuvaa markkinoidaan kuten elokuvaa; Finnkinon näytöksissä, luokitelluissa elokuva-ilmoituksissa ja leffatrailerilla televisiossa ja netissä.

Kiitokset yhteistyöstä ystävillemme Sonerassa, Mjölkissä ja Forwardissa!

Selkänoja vaan taaksepäin, puhelin hetkeksi kiinni ja osoitteeksi www.sonera.fi/posse-elokuva

Cannesin lavan korkeudesta.

Keskiviikko 01.07.09 kello 11:36

- Tulevat vain, jos kultaa on kotiinviemisinä, totesi ohjaaja Pekka ”Hopea” Hara kysymykseeni hänet ohjaajaksi palkanneen saksalaistoimiston osallistumisesta illan palkintogaalaan. Kovaa?
Viikko kaikenkirjavan markkinointiviestinnän parissa avaa aina silmiä ja panee miettimään, miksi se lavan kynnys niin korkealla onkaan. Festivaalin viimeisenä päivänä nautittu kolme ja puolituntinen tv-mainonnan shortlista pani miettimään menestyksen tekijöitä, pätevät niin integroituihin kampanjoihin kuin verkkomainontaankin.
Huomion kerääminen omaan asiaan tulvan keskellä lienee ensimmäinen niistä, vai? Ei kuitenkaan miten tahansa, kuten Barack Obaman kampanjapäällikkö David Plouffe puheenvuorossaan totesi: ”People have a very sensitive bullshit meter.” Filmejä katsellessa bongasimme aika monta pingviiniä, kääpiötä, yksisarvista ynnä muuta viestinviejää siinä missä taitavasti käsikirjoitettua, kulttuuririippumatonta ja aidosti elämässä kiinni olevaa, viestittävän tuotteen, palvelun tai asian erinomaisuudesta kertovaa filmiäkin.
Ideallakin voi pärjätä, jopa taktisella. Kun Citroen näytti paikallaan seisovaa C3-mallia ja hintaa 16.000 €, ajattelin ei saakeli. Mutta kun kaksi tyttöä ilmaantui kuvaan, avasi takaluukun ja nosti ostoskassinsa, hinta laski pussi pussilta 9.900 euroon.
Samoin Eka Ruolankin esiintuo

malla omaperäisyydellä. Ruotsalainen Tele2 näyttää keski-ikäisten ja –luokkaisten kotibileitä, joissa lasketaan Stigalla kattoa pitkin pooliin, ajetaan lahjaksi saadulla skootterilla olohuoneessa ja samalla kehotaan lapsia soittamaan vanhemmilleen sieltä pois ollessaan.
Tai elävässä elämässä kiinni olemisella, kuten sarjassa, jossa amerikkalaiset kesi-iän jo ylittäneet miehet kertovat Viagran syrjäyttäneen pariskunnan yhteiset harrastukset kuten antiikin keräilyn, lukemisen tai kävelyn.
Jos yksi tämänvuotisen festarin suurimmista ilmiöistä liittyikin Kofi Annanin ja Bob Geldofin avaamaan keskusteluun markkinointialan yhteisvastuullisuudesta Hopenhagenin konferenssin lopputulemasta, niin vain ja ainoastaan yhteistyössä mainostajien, suunnittelijoiden ja tuottajien kanssa syntyvät ne tulevaisuuden suomileijonatkin.
Kun jokainen tuo pöytään muutakin kuin epävarmuuden, voi hyvällä tuurilla syntyä vaikka mitä.
Mielenkiintoista on sekin, että ne uljaimmat kampanjat olivat työnsä enemmän kuin hyvin tehneitä kampanjoita – ei siis kilpailumenestyksen toivossa tehtyjä turhakkeita.
Se aika on takana, onneksi.

Kuvassa muuten ruotsalaisen B-Reelin Oscar Tillman (Lontoo) ja Niklas Lindström (New York) ja yksi poikien kolmasta jellonasta.

Mulla on idea - ja huomenna se on mediassa!

Keskiviikko 11.02.09 kello 21:24

Muistanpa vuonna 1992, kun liekit tanssivat Konalassa Hartwallin tehtaan kattojen yllä. Tapaus jäi mieleen kenties siksi, että siellä aloittelin lyhyeksi jäänyt trukinkuljettajan uraani. Siiksi, että suurpalo oli ykkösuutisaihe mediassa. Ja siksi, että aiheesta syntyi poikkeuksellisen komea mainos. Kävi nimittäin niin, että mainosmiesten silmiin osui paloa uutisoivasta lehdestä kuva, jossa palomies taltutti omaa janoaan palopaikalla pullollisella aitoa oikeaa. Tuumasta toimeen, pojat ottivat selvää mahdollisuudesta käyttää kuvaa mainostarkoitukseen; soittivat monta puhelua, tekivät leiskaa vaikka muutakin tekemistä oli, väänsivät ja ähelsivät sillä seurauksella, että seuraavana päivänä lehdessä seisoi ilmoitus. Eikä mikä tahansa ilmoitus, vaan kiitos palomiehille, joita ilman sinä kesänä kukaan ei olisi juonut sitä aitoa oikeaa. Oli muuten veret seisauttava ilmoitus, jonka avulla tapahtunutta ei saatu peruttua, mutta joka osoitti että vahingonkin voi kääntää plussaksi jos osaa - ja ennenkaikkea haluaa.

Se mikä tässä ajassa sieppaa, on mahdottomuus tehdä sitä, mitä Ari Väisänen, Vesa Pakkanen ja rohkea mainostaja tekivät; tarttuivat spontaanisti yllättävän tapahtuan synnyttäneeseen ideaan, näkivät sen mahdollisuutena ja tutkimatta toteuttivat sen perstuntumalta. Myönnetään sekin, että kvarttaalibudjetointi ja leikkuri joka kaikkea tällä haavaa säätelee, ovat perusteluja joita ei käy kiistäminen. Ei markkinointipäällikön, ei idean synnyttäneen suunnittelijan.

Mutta silti ja ehkä juuri siksi, olisiko se kuitenkin tilaisuuden tultua kaiken vaivan väärtti?

Haloo, olenko täällä?

Maanantai 19.01.09 kello 18:37

Muistatko vielä ajan, jolloin kännykkäsi soi kesken kokouksen ja jouduit punnitsemaan vastaamisen ja vastaamatta jättämisen seurauksia? Toki niin voi tapahtua tänäänkin, mutta onneksi meillä on läppäri ja älypuhelin, joiden käyttämistä viestintään kesken kiivaankaan kokouksen ei tarvitse pahoitella kenellekään.
On enemmän kuin poikkeus, jos palaveri ei ala läppäreiden kansien avaamisella ja verkon etsimisellä. Ja kun yksi avaa kannen, niin tekee toinenkin.
Mutta tarvitsemmeko oikeasti joka hetki härveleitämme? Olemmeko viestintätarpeen addiktoimia vai rakennammeko läppärin taakse omaa yksityisyyden pesää? Tarvitsemmeko oikeasti Googlesta vastauksia nyt ja heti, vaativatko meilimme välitöntä asioihin tarttumista? Haluammeko tietoisesti viestiä kumppanille, että hänen asiansa ei ole kovin tärkeä? Olemmeko oikeasti kykeneviä moniajoon kuten läppäreidemme prosessorit? Vai olemmeko kaikki vain niin tietoisia turhien kokouksien lukumäärästä, että sallimme toisillemme osallistumisen puolella teholla?
Näitä miettiessä, ajattelin kokeilla läppäritöntä palaveeraamista aina kun se on mahdollista. Uskon että se paitsi lyhentää palavereita, myös tehostaa niitä, kun ajatus ei karkaa ennen aikojaan.
Ja jos näet minun piiloutuvan rakkaan maccini taakse, voit huoletta läpätä kannen sormilleni. Tai miettiä, oliko läsnäoloni sittenkään oleellista.